Marraskuu, torstaipuolipäivä, muutama vuosi sitten. Olen Helsingissä, eräässä seurakuntasalissa harjoittelemassa pianolla seuraavan lauantain soittoa, kun sinne tulee eräs noin 75-vuotias tai vähän päälle mies. Hän kävelee luokseni, esittelee itsensä ja kysyy, voisinko tulla parin myös tunnin päästä soittamaan siihen lähelle, erään talon pihalle. Tulisi olemaan lipunnosto. Tilaisuuteen tulisi paljon lapsia kaikesta maailmasta. Hän kuulee että soitan myös haitaria - ulkona sen soitto sopisi oikein hyvin.
Mikäs siinä. Käymme läpi joitakin traditionaaleja: "Kotimaamme ompi Suomi" jne. Juttelemme kaikenlaista. Mies osoittautuu kelpo patriootiksi. Millaiseksi - se käy selville vasta tulevan esiintymisen jälkeen.
Hän kertoo että on rikas. Että on keksijä. Että hänellä on paljon vaikutusvaltaisia tuttuja. No - mutta okei. Sovimme että tulisin läheisen talon pihalle ennen kello kahta. Tilaisuuden jälkeen on saunakin. Otan ja pistäydyn kotona syömässä. Käyn läpi kappaleita joita soittaisin.
Tulen hyvissä ajoin paikalle. Ketään ei näy. Sitten sinne työntyy landrover, siinä mies ja nainen. He menevät sisälle taloon. Sen jälkeen pihalle tulee kolme noin 13–14-vuotiasta poikaa - kaksi heistä vaaleita, yksi somalin näköinen. Tämä nuorukainen - saattaa olla etiopialainenkin – puhuu hyvin suomea - asuu Suomessa. Esittelemme itsemme toisillemme.
Odotellessani pihakeinun luona mitä tapahtuu, tulee musiikin tilaaja, herra M, papereita kädessä paikalle. Vähän hänen edellään kävelevät mies ja nainen. Morjestamme. He alkavat nostaa lippua tankoon. Eihän tämä kovin kumma jamboree ole - kun täällä on vain kolme nuorta paikalla, ajattelen. Mutta se ei herra M:ää haittaa. Tästä alkaa kuulemma uusi perinne isänmaalliselle juhlalle jossa nuorista tehdään patriootteja.
Hän komentaa nuoret riviin. Sitä ennen hän on valittanut, että pomppani ei sovi tilaisuuteen. Ehkä hän hakee minulle tumman takin ? Miksi tämä ei käy ? No se nyt vain ei käy. Jos soitan villapuserosillani? Se kelpaa.
No, nuoret ovat rivissä. Minä hieman rivistöstä etuoikealla. Herra M - en tiedä hänen sotilasarvoaan - alkaa pitää puhetta. Se käsittelee viime sotia, venäläisten murjomista. Sitä miten me vain urhealla puolustautumisella selvisimme. Välissä hän haukkuu sivareita. Mietin mitä tulisin sanomaan, jos hän kysyy minulta suoraan, missä olen ollut asepalveluksessa.
Puheen jälkeen hän pyytää jotain isänmaallista. Soitan "Olet maamme armahin Suomenmaa". Koko jengi laulaa. Säe "Kaikki kaik ylös yhtenä miehenä nyt" on varsinkin M:lle mieleen. Entä vielä? Sitten hän muistaa että olen soittanut "Jo Karjalan kunnailla" siellä kirkkosalissa. Se pitää kuulla uudestaan. Se ei varsinaisesti kuulu repertuaariini, mutta rämmin sen läpi. Nyt tilaisuuden tämä vaihe on ohi. Huomataan, että pieni nauhuri jota pojat ovat viritelleet, ei ole ollut päällä.
Alkaa näyttää siltä, että olen palautumattomasti liittymässä hitler-jugendiin. Mitä tehdä? Kun siinä kokeilen soitintani - tuota accordeonia, joka voi tarkoittaa jotain sydämeen viittaavaa - silloin M kertoo pojille että tuo "setä" on lääkäri - ihan kaikkea en kuule. Menemme nyt kerrostalon kellarikerrokseen. Sieltä löytyy kuin Gestapon päämaja. M:n työhuone on siellä. Sisustus : sotilaallista yhteydenpitovälineistöä, radio, puhelin, kaikenlaista. Kuulemme että jotkut kenraalitkin ovat käyneet siellä. Että Suomen pankkiin on oltu yhteyksissä.
Kuuntelemme esitelmää. Esillä pöydällä on myös H. Mäkelän kirja Mestari. Sen nimiölehdelle M. on liimannut kuvan taulusta jossa Mannerheim ratsastaa, Suomen lippu taustanaan. Pöydälle on valmiiksi järjestetty juomalasit ja suklaaleivoksia. Nautittuamme mehun ja leivokset siirrymme katsomaan kellarin muita tiloja. Sauna: sen pukuhuoneen seinillä on lehtileikkeleitä kunniamerkeistä, joita jotkut ovat saaneet. M ei. Hän toivoo että joskus saisi korkean kunniamerkin, vaikka Valkoisen Ruusun ritarikunnan ristin.
Käymme muissa huoneissa myös, niitä M kutsuu sotilaallisilla nimillä. Sotilasterveydenhoito varsinkin on vaikuttavasti edustettu: leikkaussali, toimenpidehuone. Ja ruumishuone. Käymme myös naisten saunassa.
No - onhan mulle tulossa vähän tuohtakin tästä ensimmäisestä sotilassoitostani, ajattelen. Jään odottamaan, millaisia kontakteja M ottaa minuun päin. Erotessamme hän kiittää minua kädestä. M valittaa jossain välissä myös että vaimo, hänen, ei halunnut tulla mukaan tilaisuuteen. Miten tämä H:n paikallisosasto nyt sitten jatkaa toimintaansa? Vuoden päästä kokoontuminen? Saammeko me kaikki - minä myös - kunniamerkkejä? Kutsuja uusiin kokoontumisiin? Tämä kaikki on auki. M ei vaikuta rasistilta. Hän puhuu tälle nuorelle somalille ihan kuin kelle vaan.
Kun veljekset M viime sodassa - heistä yksi on jo silloin kaatunut - ovat taas kerran lähdössä rintamalle - tätä kertoessa M:n silmät kostuvat - heidän äitinsä on täyttänyt kaksi lasia täyteen viinaa, ja ojentanut ne pojilleen - toisena heistä M - ja sanonut: "Nyt pojat maata puolustamaan!"
Muistan M:n tuiman katseen, kun hän puhui niistä jotka eivät ole armeijassa. Hänen äänensä nousee. Mielessäni käy a) suora valehtelu, b) jonkinlainen "pehmennys" siviilipalvelulle - että olen ollut nuori, kokematon, nyt ajattelen toisin, ja tämmöistä muuta epäilyttävää – kumpiakin vaihtoehtoja tulisin häpeämään jälkeenpäin.
Kuluu kuukausi. Katselen tiliäni. Sinne ei ilmesty ylimääräistä rahaa. Soitan M:n antamaan numeroon. Sieltä vastaa hänen vaimonsa. M. joutunut sairaalaan. En rupea puhumaan luvatusta palkkiosta. Sanon rouvalle kuulemiin ja suljen puhelimen.
Kommentit