Maa, maapallo, kotimme: ihmisten, jotka tuntevat maan sykinnän ja hengityksen. Oletko katsonut hämärässä kotikuuseen, sen havuiseen jylhyyteen? Tai pyöräillyt syyskuisen merenrantalehdon aamussa, sen kaste pyöräilijäniholla, sieraimissa ? Olin tädin luona käymässä Talissa Helsingissä kesällä 1971. Seisoimme varjoisten lehtipuitten alla talon pihalla. Aurinko paistoi puitten välistä. Mutta se tuntui nyt polttavan ihoa epämiellyttävän kuumana - eri tavalla kuin Pohjois-Hämeessä 1950- ja 60-luvuilla. Sanoin, että onpas kummallista, ehkä ilmakehässä on tapahtunut jotain haitallista. Eletään, elellään 1980-lukuja -, 90 – lukuja. Näen nuorten mäntyjen sairastumisen Pohjanmaan rannikkometsissä; elän sään nopeutuvaa päivittäistä epävakautta merenrantaseuduilla. Näen irvokkaan kulttuurikuolan, pilaantuneet merenrannat, Suomi, Ruotsi, Tanska; suojaan korvia alituiselta liikennejyrinältä, joka ei lopu enää missään missä ihmisiä on: autoja, lentokoneita, vesiskoo...