Siirry pääsisältöön

Antti Hernesniemi: Arto Melleri: Zoo (1979)


Absoluuttista runonhenkäilyä? Arto Melleri: Zoo  (1979).

Johdannoksi

Kirjailija, runoilija Arto Melleri (1956-2005) oli kotoisin Järviseudulta Pohjanmaalta, Lappajärveltä. Maataloudesta ja kaupasta sekä pienyrittämisestä toimeentulon saavaa kuntaa ja kuntalaisia leimaa monin tavoin siihen satoja tuhansia vuosia sitten pudonnut, iskeytynyt meteoriitti. Putoamispaikalle syntyi suuri, liki saareton järvi, Lappajärvi*). 

Kirjoista ja kirjastoista innostunut nuori Arto Melleri luki paljon. Hän sai jo 14-vuotiaana julkaistuksi kirjan nuorten Kontakti-sarjassa.  Kokoelma ”Zoo” (1979) on Mellerin toinen kokoelma esikoisen ”Schlaageriseppele” (1978) jälkeen. Sitä seurasivat ”Ilmalaiva ’Italia’” (1980) ja ”Mau-Mau” (1982), ”Grand Hotel” (1983) ja ”Johnny B. Goethe” (1988). Hänen myöhempää runotuotantoansa vuodesta 1989 en tässä käsittele. 

Selvittelimme runoanalyysin harjoitustyössämme Janne Kortelaisen kanssa Arto Mellerin runoa ”Vielä kerran, verannalla” (Zoo =  Z 136). Se on Zoo-kokoelman (1979) osan  II Köyhä poika viimeinen runo. Zoo käsittää 41 runoa 61 sivulla. Se on julkaistu käytössäni olevassa Mellerin kokoelmassa Nuoruus, siivekästä, veristä  Runot 1972-89 (S.113-174; Otava, Helsinki 1989).  Zoon osat ovat (suluissa runomäärä): I Sarastaa (1), II Köyhä poika (13), III Trotskin murhayön tähtikartta (12), IV Heijastuksia maailman hajataittoisessa silmässä (14) ja V Sulkasatoinen ooppera (1).  Keskityn Zoon ensimmäiseen runoon ”Sarastaa” (Z 117-118) ja kokoelman toiseksi viimeiseen ja nimirunoon, ”Zoo” (Z 168-169; osan IV viimeinen runo).   

Hajataittoinen tarkoittaa, että henkilön (tai olennon; tässä maailman) silmä hajottaa tulevaa kuvallista ainesta niin että se näkyy osittain tai väärentyneenä. Trotski oli eräs Venäjän vallankumouksen ideologisia johtohahmoja. Hän joutui pakenemaan Meksikoon, jossa Neuvosto-Venäjän agentit hänet murhasivat.  Sulkasatoinen tarkoittaa, että lintu menettää normaalisti tai esimerkiksi sairauden johdosta sulkiaan.  Zoon nimistä yksi on verbi: Sarastaa, muut ovat muodostetut adjektiivin avulla (köyhä, hajataittoinen, sulkasatoinen – kaikki ongelmaa ilmaisevia) ja yhden tai useamman substantiivin avulla. Jos kokeilee luetella osien nimet yhteen sanaan pelkistettynä, nostavat nuo uudet nimet kunkin osan olennaista sisältöä lisää esille: Sarastaa, poika, tähtikartta, silmä, ooppera.

Kuka tämä runoilija Arto Melleri on hänen toisen runokokoelmansa Zoon perusteella? Millainen ”runonlaulaja”, millainen sanankäyttäjä hän oli? Tapasin Lappajärvellä  myöhään illalla kesällä 1983 alle kolmikymppisen Arto Mellerin ravintolan portaalla. Mitä hän oli silloin, kun hetken hänen kanssaan juttelin, ehtinyt runoineen lukijoilla luetuttaa?  


Arto Melleri runoilijoiden joukossa

Kansainvälisiä nuorisovaikutteita ajatellen Arto Melleri kuului sodan 1939 - 1945 jälkeiseen nuorten myöhäiseen beat- ja rock-sukupolveen. Viittaahan hän itsekin runossaan ”Mun sukupolvi” (Nuoruus, siivekästä  ja veristä = NSJV 13-15) 1960-luvulla suosittuun The Who-yhtyeen kappaleeseen ”My Generation”. Sodanjälkeisen polven ensimmäiset aktiivinuoret, useat sodan aikaa itse lapsena kokeneet, olivat syntyneet jo 1930- ja 1940-lukujen vaihteessa. Noiden vuosiluokkien suomalaisia runoilijoita ovat mm. Pentti Saarikoski, Sirkka Turkka ja Hannu Helin, kolme mainitakseni.

Mellerin runoilijan ensi vuosien runot ovat minulle lukukokemuksena tavallista voimakkaampia. Lukijana saan iloa runoilijan osaamisesta sekä selvin sanavedoin piirretyistä tunteista että konstailemattomasta älystä.    Runot käsittelevät teemoinaan usein elämän vaikeuksia, komplisoituja tilanteita kuten ”Zoo”-runossa,  mutta myös  iloa ja onnen tunteita kuten ”Sarastaa”-runossa. Minua koskettaa – vaikka nuo varhaiset runot eivät kuulu tehtävämme kokoelmaan -  jäisellä rautatieasemalle yksin jäävä runon minä runoissa ”Olen kaukana sinun luotasi” ja ”Jäähyväiset” (S 63, S 82-83)

Arto Melleriä ei mielestäni voi suomenkielisenä runoilijana lukea ja kirjallisuus-tieteellisesti kommentoida, jos ei ole perehtynyt hänen erään edeltäjänsä ja kollegansa, Pentti Saarikosken, runouteen. Mikä heille on yhteistä, mikä heidät erottaa? Eroja on se, että Melleri on juuriltaan maalais-, Saarikoski kaupunkilaisihminen. Melleri on ”runonlaulaja” enemmän kuin Saarikoski. Hänen kielensä on foneettisesti ja muodoltaan enemmän kuin Saarikoskella musiikillista muotoa ja rytmiä etsivää. Mellerin runojen kiinteys antaa lukiessa ja katsoen kompaktin kokemuksen. Säkeet henkäilevät säännöllisesti ja kurinalaisesti. On kuin runoja olisi aavistuksen kiinteytetty puristimilla sivuilta ja päistä että ne varmasti ovat liimaantuneet hyvin yhteen. Pentti Saarikosken runot ovat usein antiikin tekstejä kommentoivia ja kuin matkustus-, katu- ja ravintolapäiväkirjoja. Nenäkäs Saarikoski (vrt. hänen nuoruuden pakinoitsijanimimerkkinsä Nenä) on väliin kyyninen, väliin ironinen, rubatossa laulelevakin kaupunkifilosofi.  Arto Melleri vaikuttaa Saarikoskeen rinnastettuna maalaiskirjastopohjalta nousseelta svengaavalta todenpuhujalta.

Melleri vertaa Zoon osan III seitsemännessä runossa ”Maailman ajat” runoilijaa kirjoitusmerkkien kanssa kamppailevaksi: [--]”ja oikeaan paikkaan pantu ajatusviiva / sortaa koko lauseen..” (Z 147). Edelleen: ”.. jäljelle jää / lihaan viiltyvä verkko, kylkiluut kaltereina / kaareutuvat//” [--]. Tässä hän kuin viittaa Uuno Kailaseen, jonka runon minä on ”verkossa kala” joka ei pääse pois: ”..ovat viiltävät säikeet jo lihassa mulla. / Vesiaavikot vapaat, /en voi minä luoksenne tulla //” [..]   Arto Melleri on kuitenkin verevämpi ja liikkuvampi kuin sisäänpäin kääntynyt Uuno Kailas. Melleri ja hänen runojensa minät uskalsivat  tulla ja mennä ”vesiaavikoille vapaille”.

Kun menemme vielä kauemmas suomalaisten vaeltaja- tai boheemirunoilijoiden aikaketjussa, tulemme näiden molempien, Saarikosken ja Mellerin edeltäjään Eino Leinoon. Mutta hän on niin eri aikakauden ja runoustyylin edustaja että vertailu alkaa käydä vaikeaksi.  Leinolla kielen mitallisuus ja laulullisuus on sitä aina kantava tekijä.

Kun etsimme Arto Mellerin hengenheimolaisia ulkomaisesta runoudesta, ehkä nuoren Arthur Rimbaud’in Juopunut pursi sopii lennokkuutensa ja Danten Helvetin tyylisten seikkailujensa kanssa Mellerin runominän rinnalle: ”Nuoruus, kaiken pitää olla sille siivekästä, / siivekästä ja veristä!” (NSJV 7).  Entä englanniksi kirjoittanut vapaan mitan Walt Whitman? Ei. Melleri ei juuri ruvennut paatokselliseksi rhetoriksi ylistämään suomalaisia ”uskonveljiä”, tai sotilaita, tai viranhaltijoita, tai muita kylän ja kunnan asukkaita Whitmanin amerikkalaisen paatoksen tapaan. Tapasihan Mellerikin ”kansanihmisiä” runoissaan jo varhain. Yksi heistä on ”Jeppisläinen merimies” (NSJV 28).  Jeppis on Pietarsaaren kutsumanimi.

Mellerin runoissa on usein nimillä tai ilman varustettua intertekstuaalisuutta: kohteena esimerkiksi kirjailija Emilé Zola tai kuvataiteilija-kirjailija William Blake. Säkeitä hän lainaa esimerkiksi William Shakespearelta (Hamletin monologia, Z 146), lainaus tapahtuu myönteisen tuntuisesti ’myötäkarvaan’. Melleri ottaa sitten joitain sanoja: ei ’vain-vihreä-ovi’  Risto Rasalta ironisesti, ’vastakarvaan’ (Schlaageriseppele = S 70).  Melleriä hieman vanhempi suomalainen runoilija Hannu Helin (1944-2015), ryhtyi protestiin kotiseutuaan Savoa ja Kuopiota vastaan. Aiheet sieltä ovat hänen tuotannossaan poikkeuksia. Melleri, Helinistä poiketen, on kotiseutu-uskollinen, sekä tuttuus- että vieroksunta-ulottuvuudella


”Sarastaa” Zoo-kokoelmassa

Minulle osottautui hankalaksi sovittaa tähän kahden runon analyysiä. Kuitenkin muutama sana ensin kokoelman nimirunosta, ”Zoo”. Ensin kokoelman nimestä, jossa ”Sarastaa”-runo on. ”Zoo” tarkoittaa leksikaalisesti eläintä ja yleisesti esim. matkailussa eläintarhaa.  Onko maailma eläintarha, jossa runojenkirjoittaja kulkee? Eräässä runossaan Melleri puhuu myös täytetyistä eläimistä (osan IV kymmenes runo).  ”Täytettyjen eläinten valtakunta”-runossa sen minä kertoo odottavansa ”karanneen koiran / käpälänjälkiä / puhtaana satavaan lumeen” (Z 164). Ihmiset yhteiskunnassaan vaikuttavat täytetyiltä olennoilta. Runon minä - itse yksi ”zoo”? - odottaa merkkejä vapautuneesta eläimestä pohjoisessa lumen maassa.

Mellerin ”Zoo”-runo, mahtava kuvavyörytys, tuo esiin väkivaltaista maailmaa. Ympärillä riehutaan, ihmisiä ja eläimiä kuolee, eri syistä, mutta ”lumous on läsnä / kaikessa tapahtumisessa” (Z 168-169). Alkukantainen, ”primitiivinen” maailma ja länsimaiden tekninen, materialistinen maailma ovat vastakkain. Intiaanipäällikkö, johon runon minä samaistuu, joutuu joukkoineen lopulta läntisten ”konkistadorien” lyömäksi.

Mutta ”eläinten” joukossa pilkistävät runojen motiiveina isoäiti, isoisä, runon minän vanhemmat esiin. Tähtitaivas, kuu. Runoilija on näiden aiheiden , teemojen ja motiivien keskellä kirjallisuuden täysien toposhyllyjen kuormittamana.

”Sarastaa”-runon (Z 117-118) aihe on aamun sarastaminen. Tuossa runossa tapaan Mellerin onnellisena runominänä. Lukiessa sitä  tulee lämmin ja valoisa olo. Verrattuna kokoelman synkempiin ja vahvoja kontrasteja esiin ottaviin runoihin sen voi lukea rauhallisin mielin.  Runo alkaa näköhavainnoilla ”Malja täynnä valoa / flyygelin tomuisella kannella …” ja on rakenteeltaan viisiosainen. Runon minä, mimeettinen ja retorinen, kertoo runon viime säkeistön aluksi: /minä valvon kelmeänä ja onnellisena, / yksin kuuntelen veteen karannutta / melodiaa [..] ”Kelmeä” on yllättävä adjektiivi mutta se antaa oman mausteensa runon minän ehkä viinintäyteistä iltaa seuraavaan aamuun.  Antonyyminen kahden adjektiivin ilmaus, niin tuon runon minän tilan voisi kuvata.

Runon kahdesta viime säkeestä: ”koraalinkirkas päivä kroolaa / selkää silmänkantamattomiin”  löydän konsonantit k-k,p,k / s, s-k edellä mainittujen säesanojen aluissa. Kauniisti sanat sointuvat: substantiivi ”koraalin” toimii hetken päästä kuin ainespuuna verbille ”kroolaa”. Tuntuu että biologinen ”koralli”-sana on muuttunut musiikin ”koraaliksi”. Ja runoilijamies muuntaa siitä sitten, oman runoilijantemperamenttinsa mukaan, liikkeen verbin: ”kroolaa”. Päivä personifioituu hahmoksi joka ui järvenpintaa kauas, kauas.

Runossa on vapaamittaista allitteraatiota. Melleri ei ole sanaleikkien vakiokäyttäjä, kuten Helin, varsinkin myöhempinä vuosinaan. Tässä Melleri nyt leikkii sanojen litteroiduilla kirjaimilla ja foneemeilla, riippuen luemmeko runoa äänettä vai ääneen.
Mutta hän ei tee sitä itsetarkoituksellisesti, vaan tekniikka tukee runon kokonaistoimivuutta.

Runon motiiveja ovat runon minän valo- ja kuulohavaintojen kohteet: instrumentti flyygeli, nuottivihko, kapellimestarin frakki, melodia ja nuottiviivasto. Mitä ovat topokset?  Otetaan muutama esimerkki: malja, valo, soitin, soittajat; tuuli ja ikkuna. Eräs kasvi niityllä on ehdottomasti runouden yksi yleisin topos: ruusu ja sen terälehdet.

Tutkin runon muotoa ja rytmiä. Löydän runoa lukiessani siinä runon ”hengitystä”.
Säkeistöt, säkeet, sanat ja tavut muodostavan runon kokonaisuuden ja ottavat lukiessani , äänettä  tai ääneen, luontevan tai joskus epäluontevan paikan runossa.
Säkeiden kaksiulotteinen sijoittuminen säkeistöihin  ovat minulle ovat tärkeitä. Runon rivittäiset säkeet sivuille sijoitettuina antavat kuvallisen hahmon runon sisällölle. Runon asettelu kertoo, miten runo hengittää.  Minua kiinnostaa myös etsiä runon antaman kokemuksen lisäksi sen määrällisiä suhteita. ”Sarastaa”-runon viiden säkeistön rivimäärät ovat 5, 4, 8, 6 ja 10 riviä.  Runoa lukiessa koen että neljä ensimmäistä lyhyehköä säkeistöä -  5, 4, 8 ja 6 riviä - ovat runon alkuosa. Niiden jälkeen tulee niitä kaikkia pidempi loppuosa ja säkeistö - 10 riviä. Mellerin laskettelemassa runotuulessa ”Sarastaa”-runon viisi säkeistöä, kuin viisi kesäistä valkoista lippua - neljä pienempää, yksi isompi – heilahtelevat.

Monet Arto Mellerin eteläpohjalaiset lapsuuden ja nuoruuden paikallisaiheet ja motiivit tuntuvat minulle tutuilta. ”Sarastaa”- runon pääaihe, aamu, on valon leikkiä: pölyä auringossa, sinkkivälkettä. Se on täynnä monenlaista ääntä: tuulta, pääskysen rapinaa pesässään (pääskyjen kotihan on kuin afrikkalainen savimaja). Ja näkymätöntä surinaa: ehkä hyönteisiä.  Runon ”konkreettinen musiikki” on luonnon ääniä.

Säe ”Musiikki valvoo yhä” toistuu. Toisella kerralla sen päättää kaksoispiste ja sitä seuraa näköhavainto ”käymälän ovi on auki, ..”  Tässä jännitän, mitä käymälän ovesta näkyy. Jotain inhorealistista? Ei, vaan: ”.. huokuu  / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut / antautuvat pilleiksi” (Z 117).   Runon kuvat ovat tuoreita. Malja ei ole täynnä juomaa vaan valoa. Musiikki on kuin persoona joka valvoo, yhtä soittajien kanssa, jotka uupuivat. Tuuli havahtuu ja selaa nuottavihkoa. Tuulikin on musiikista kiinnostunut.  Sitä on monessa paikassa: se valvoo kasteessa niityllä, tuhkassakin: ehkä se valvoo nuotion tuhkassa?  Ruusun terälehdet ovat vilpoisan ruusun terälehtiä. Näköhavainto ja tuntohavainto yhdistyvät. 

.. ”huokuu / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut / antautuvat pilleiksi”.  Tässä on mielestäni synesteettinen esimerkki Mellerin kuvien jatkamisesta moneen suuntaan: aistivaikutelmiksi ja personifioiduksi toiminnaksi. Ensin tulee näköhavainto horsmista ja sitä seuraa pajujen personifiointi henkilömaailman verbin ja esineen avulla: ”antautuvat pilleiksi”.  Erikoisen kaunis ilmaisu on runon viime säkeistön personifiointi (vai animointi ?);  ”yksin kuuntelen veteen karannutta / melodiaa” (Z 118). Melodia haluaa myös olla vapaa.  

Pääskynen on yksi muusikoista ”kapellimestarin frakissa” (Z 117).   ”Juhla ei lopu vaikka viini / loppuu ”, alkaa viimeinen säkeistö (Z 117).  Kun ”pullot / haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,” odotan minä lukija että nyt sitten alkaa juhlien ankea seuraava aamu tai muu hankaluus - mutta niin ei käy.  Runon yksiköllinen minä-puhuja tulee lopulta esiin runon viime säkeistössä: ”minä  valvon kelmeänä ja onnellisena” (Z 118).  Voimakasta ja myönteistä elämäntuntoa! Runon onnellinen minä valvoo.., melodia karkailee.., kirkas päivä kroolaa..!

Voisiko Mellerin runous olla proosaa koska se on perinteisestä mitasta vapaata ? Ei. Mellerin kuvallisuus tuntuu ehtymättömältä. Hän on suomalainen maaseutumodernisti.  Runokieli on täynnä voimakasta ja merkityksillä ladattuja sanoja ja ne synnyttävät ympärilleen karismaattisen tilan. Gunnar Björlingin sanoin: ”Jokaisessa sanassa on valo runoa”. Se pätee Mellerin täyden elämäntunnon runouteen Nuoruus, siivekästä ja veristä-kokoelmassa. Hänen runonsa loistavat paikoin kuin proosa harvoin. Niin kuin Aleksis Kiven. Mutta se onkin hänen voimakkaissa näytelmissään, ei romaaneissa.


Yhteenveto


Arto Mellerin runojen yleisiä aiheita kokoelmassa Zoo ovat matkustus, muu liikkuminen, rakkaus, yksinäisyys, muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. Yleiset pohjoiset motiivit ovat hanki, tuuli, pakkanen, yö.  Niitä ovat myös juna, kaupunki, tuuli. 

Arto Mellerin runotuotannossa koskettaa tuttuna hänen yhteytensä lapsuuteen ja nuoruuteen Lappajärvellä Pohjanmaan sisämaanurkassa. Hän ei vähättele eikä sulje pois taustaansa, siellä eleleviä ihmisiä eikä omia kokemuksiaan. Ne nousevat joko yksittäisinä henkilökuvina tai tapahtumien muistoina esiin.  Mellerille eri maiseman osat: tiet, pellot, järven jää ja rakennustilat: kotitalon, vintin tai liiterin huoneet ja esineet  siellä, nuorisoseurantalo ja kirjasto ovat hänen vakiomotiivejaan. Niihin meno tai paluu – usein polkupyörällä -  ja niissä olo toistuu hänen runoissaan. Tuo rullaava liikkumistapa on esillä vielä hänen viimeisissä kielikuvissaan, kun hän eräässä 2000-luvun haastattelussa lokalisoi itsensä ”johonkin skeittilaudan ja rollaattorin välimaastoon”.  Mutta: ”Sarastaa” on onnellinen luontokuvaus. Siinäkin tulee esiin Mellerin animoitunut runon minä. Hän kuuntelee, hän lumoutuu. 

Mellerin tapaiselle erityistaitoiselle runoilijoille ei ole oikein luontevaa paikkaa yhteisössä. Ei kai sirkuseläimenä! Hänenlaisensa saattaa ottaa ilveilijän roolin, tai muuttua ylipateettiseksi jeesukseksi, niin kuin Kailas. Iltapäivälehtien tekijät ja yleisö voi ottaa virallisen älykkörentun, jota paheksua. Jolla on sitten myös ”liian suuret kengät”, Mellerin sanoin. Hänellä tutisevat retorisen ja biografisen minän rajat.

 *) Kirjoittajan isoisä oli syntyisin Etelä-Pohjanmaalta Lappajärveltä, josta hän perheensä mukana lapsena muutti reilut sata kilometriä pohjoiseen, Keski-Pohjanmaalle Kannukseen, viime vuosisadan alussa. Kirjoittaja on asunut ja työskennellyt Lappajärvellä terveyskeskuslääkärinä vv. 1982-1985. Kuten vanhempani, olen myös Kannuksessa syntynyt.

(Tämä artikkeli perustuu työhöni runoanalyysin kurssilla Turun yliopistossa, Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, vuonna 2015).

Antti Hernesniemi 





Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Taidemaalari Seppo Uolevi Näätänen (1920-1964)

Taidemaalari Seppo Näätänen (Seppo Uolevi Näätänen, 1920-1964) oli minun piirrustuksenopettajani Ruoveden yhteiskoulussa. Hän on minuun melko lailla vaikuttanut kuvataiteilija. Hänen ekspressiiviset, abstraktit työnsä ovat jo alle kymmenvuotiaasta jääneet vaikuttamaan mieleeni.

Viisikymmentä vuotta ensitapaamisesta : Hannu Helin, kirjailija (1944-2015)

Hannu Helin oli minun hyvä ystäväni neljänkymmenen seitsemän vuoden ajan.  Asuimme yhdessä Helsingin Vallilassa. Olin hänen alivuokralaisensa hänen kaksionsa toisessa huoneessa kaksi vuotta, vuodet 1968-1970.  Tapasimme vuosikymmenten ajan toisiamme usein. Sitä useammin keskustelimme puhelimessa. 
Näihin aikoihin vuotta,  elokuussa 1968, tapasimme ensi kerran. Etsin itselleni asuntoa Helsingistä, olin aloittamassa opintoni. Hänen, myös opiskelijan, viides tai kuudes vuosi hänellä menossa, osoitteensa annettiin minulle opiskelija-asuntoja välittävästä konttorista, joka silloin sijaitsi nykyisen Tavastian lähellä. Meitä uusia opiskelijoita, jotka tarvitsivat asuntoa, oli paikalla pitkä jono odottamassa kadun varrella. Kaikki eivät mahtuneet toimistoon.
Menin sitten ratikalla Vallilaan. Hauhontien asunnon oven avasi virnuillen hymyilevä hoikka nuorimies. Kihartuva ruskea tukka kehysti hänen kasvojaan. Vuokralletarjoaja esitteli minulle huoneen, joka oli kaksion keittiö. Olin siihen ja tähän…

Haalarit - ylioppilas - käytössä jo v. 1970 Helsingissä

Ylioppilaiden haalarit

Tänään tutkija Sari Aalto esitti vappuaaton radiossa Yle 1:llä että haalarit tulivat Suomeen ylioppilaiden juhlintakäyttöön 1980-luvulla Ruotsista. No. Minä tein sen aikaisemmin. Pidin juhlapukuna - ehkä ensimmäisenä yliopilaana Suomessa? - haalareita, sinisiä työmiehen haalareita, opiskelijan juhlapukunani. Olin silloin toista vuotta opiskeleva lääketieteen opiskelija Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Laitoin ostamani uudet siniset haalarit päälle ja menin viettämään iltaa Etelä-Suomalaiseen osakunnan illanviettoon - "bileisiin" -  vuoden 1970 kevättalvella. Kyseinen paikka oli ns. Bio-Bio. Siellä oli tuohon aikaan yleensä "kolme kerrosta, yksi lippu" - bileet.  Pukuni herätti myönteistä kiinnostusta.

Voiko joku laittaa ajallisesti paremmaksi ?

Antti