Absoluuttista
runonhenkäilyä? Arto Melleri: Zoo (1979).
Johdannoksi
Kirjailija, runoilija Arto Melleri (1956-2005) oli
kotoisin Järviseudulta Pohjanmaalta, Lappajärveltä. Maataloudesta ja kaupasta
sekä pienyrittämisestä toimeentulon saavaa kuntaa ja kuntalaisia leimaa monin
tavoin siihen satoja tuhansia vuosia sitten pudonnut, iskeytynyt meteoriitti.
Putoamispaikalle syntyi suuri, liki saareton järvi, Lappajärvi*).
Kirjoista ja kirjastoista innostunut nuori Arto Melleri
luki paljon. Hän sai jo 14-vuotiaana julkaistuksi kirjan nuorten
Kontakti-sarjassa. Kokoelma ”Zoo” (1979)
on Mellerin toinen kokoelma esikoisen ”Schlaageriseppele” (1978) jälkeen. Sitä
seurasivat ”Ilmalaiva ’Italia’” (1980) ja ”Mau-Mau” (1982), ”Grand Hotel”
(1983) ja ”Johnny B. Goethe” (1988). Hänen myöhempää runotuotantoansa vuodesta
1989 en tässä käsittele.
Selvittelimme runoanalyysin harjoitustyössämme Janne Kortelaisen kanssa Arto
Mellerin runoa ”Vielä kerran, verannalla” (Zoo
= Z 136). Se on Zoo-kokoelman (1979) osan II
Köyhä poika viimeinen runo. Zoo käsittää 41 runoa 61 sivulla. Se on
julkaistu käytössäni olevassa Mellerin kokoelmassa Nuoruus, siivekästä, veristä
Runot 1972-89 (S.113-174; Otava, Helsinki 1989). Zoon
osat ovat (suluissa runomäärä): I Sarastaa
(1), II Köyhä poika (13), III Trotskin murhayön tähtikartta (12), IV Heijastuksia maailman hajataittoisessa
silmässä (14) ja V Sulkasatoinen
ooppera (1). Keskityn Zoon ensimmäiseen runoon ”Sarastaa” (Z 117-118)
ja kokoelman toiseksi viimeiseen ja nimirunoon, ”Zoo” (Z 168-169; osan IV viimeinen
runo).
Hajataittoinen tarkoittaa, että henkilön (tai olennon; tässä maailman)
silmä hajottaa tulevaa kuvallista ainesta niin että se näkyy osittain tai
väärentyneenä. Trotski oli eräs
Venäjän vallankumouksen ideologisia johtohahmoja. Hän joutui pakenemaan
Meksikoon, jossa Neuvosto-Venäjän agentit hänet murhasivat. Sulkasatoinen
tarkoittaa, että lintu menettää normaalisti tai esimerkiksi sairauden johdosta
sulkiaan. Zoon nimistä yksi on verbi: Sarastaa,
muut ovat muodostetut adjektiivin avulla (köyhä, hajataittoinen, sulkasatoinen
– kaikki ongelmaa ilmaisevia) ja yhden tai useamman substantiivin avulla. Jos
kokeilee luetella osien nimet yhteen sanaan pelkistettynä, nostavat nuo uudet
nimet kunkin osan olennaista sisältöä lisää esille: Sarastaa, poika, tähtikartta, silmä, ooppera.
Kuka tämä runoilija Arto Melleri on hänen toisen
runokokoelmansa Zoon perusteella? Millainen ”runonlaulaja”, millainen
sanankäyttäjä hän oli? Tapasin Lappajärvellä
myöhään illalla kesällä 1983 alle kolmikymppisen Arto Mellerin
ravintolan portaalla. Mitä hän oli silloin, kun hetken hänen kanssaan juttelin,
ehtinyt runoineen lukijoilla luetuttaa?
Arto Melleri
runoilijoiden joukossa
Kansainvälisiä nuorisovaikutteita ajatellen Arto Melleri kuului
sodan 1939 - 1945 jälkeiseen nuorten myöhäiseen beat- ja rock-sukupolveen.
Viittaahan hän itsekin runossaan ”Mun sukupolvi” (Nuoruus, siivekästä ja veristä
= NSJV 13-15) 1960-luvulla suosittuun The Who-yhtyeen kappaleeseen ”My
Generation”. Sodanjälkeisen polven ensimmäiset aktiivinuoret, useat sodan aikaa
itse lapsena kokeneet, olivat syntyneet jo 1930- ja 1940-lukujen vaihteessa.
Noiden vuosiluokkien suomalaisia runoilijoita ovat mm. Pentti Saarikoski,
Sirkka Turkka ja Hannu Helin, kolme mainitakseni.
Mellerin runoilijan ensi vuosien runot ovat minulle lukukokemuksena
tavallista voimakkaampia. Lukijana saan iloa runoilijan osaamisesta sekä selvin
sanavedoin piirretyistä tunteista että konstailemattomasta älystä. Runot käsittelevät teemoinaan usein elämän
vaikeuksia, komplisoituja tilanteita kuten ”Zoo”-runossa, mutta myös
iloa ja onnen tunteita kuten ”Sarastaa”-runossa. Minua koskettaa –
vaikka nuo varhaiset runot eivät kuulu tehtävämme kokoelmaan - jäisellä rautatieasemalle yksin jäävä runon
minä runoissa ”Olen kaukana sinun luotasi” ja ”Jäähyväiset” (S 63, S 82-83)
Arto Melleriä ei mielestäni voi suomenkielisenä
runoilijana lukea ja kirjallisuus-tieteellisesti kommentoida, jos ei ole
perehtynyt hänen erään edeltäjänsä ja kollegansa, Pentti Saarikosken,
runouteen. Mikä heille on yhteistä, mikä heidät erottaa? Eroja on se, että Melleri
on juuriltaan maalais-, Saarikoski kaupunkilaisihminen. Melleri on
”runonlaulaja” enemmän kuin Saarikoski. Hänen kielensä on foneettisesti ja
muodoltaan enemmän kuin Saarikoskella musiikillista muotoa ja rytmiä etsivää.
Mellerin runojen kiinteys antaa lukiessa ja katsoen kompaktin kokemuksen.
Säkeet henkäilevät säännöllisesti ja kurinalaisesti. On kuin runoja olisi
aavistuksen kiinteytetty puristimilla sivuilta ja päistä että ne varmasti ovat
liimaantuneet hyvin yhteen. Pentti Saarikosken runot ovat usein antiikin tekstejä
kommentoivia ja kuin matkustus-, katu- ja ravintolapäiväkirjoja. Nenäkäs Saarikoski
(vrt. hänen nuoruuden pakinoitsijanimimerkkinsä Nenä) on väliin kyyninen, väliin
ironinen, rubatossa laulelevakin kaupunkifilosofi. Arto Melleri vaikuttaa Saarikoskeen
rinnastettuna maalaiskirjastopohjalta nousseelta svengaavalta todenpuhujalta.
Melleri vertaa Zoon
osan III seitsemännessä runossa ”Maailman ajat” runoilijaa kirjoitusmerkkien
kanssa kamppailevaksi: [--]”ja oikeaan paikkaan pantu ajatusviiva / sortaa koko
lauseen..” (Z 147). Edelleen: ”.. jäljelle jää / lihaan viiltyvä verkko,
kylkiluut kaltereina / kaareutuvat//” [--]. Tässä hän kuin viittaa Uuno Kailaseen,
jonka runon minä on ”verkossa kala” joka ei pääse pois: ”..ovat viiltävät
säikeet jo lihassa mulla. / Vesiaavikot vapaat, /en voi minä luoksenne tulla //”
[..] Arto Melleri on kuitenkin verevämpi
ja liikkuvampi kuin sisäänpäin kääntynyt Uuno Kailas. Melleri ja hänen
runojensa minät uskalsivat tulla ja mennä
”vesiaavikoille vapaille”.
Kun menemme vielä kauemmas suomalaisten vaeltaja- tai
boheemirunoilijoiden aikaketjussa, tulemme näiden molempien, Saarikosken ja
Mellerin edeltäjään Eino Leinoon. Mutta hän on niin eri aikakauden ja
runoustyylin edustaja että vertailu alkaa käydä vaikeaksi. Leinolla kielen mitallisuus ja laulullisuus
on sitä aina kantava tekijä.
Kun etsimme Arto Mellerin hengenheimolaisia ulkomaisesta
runoudesta, ehkä nuoren Arthur Rimbaud’in Juopunut
pursi sopii lennokkuutensa ja Danten Helvetin
tyylisten seikkailujensa kanssa Mellerin runominän rinnalle: ”Nuoruus, kaiken
pitää olla sille siivekästä, / siivekästä ja veristä!” (NSJV 7). Entä englanniksi kirjoittanut vapaan mitan
Walt Whitman? Ei. Melleri ei juuri ruvennut
paatokselliseksi rhetoriksi ylistämään
suomalaisia ”uskonveljiä”, tai sotilaita, tai viranhaltijoita, tai muita kylän
ja kunnan asukkaita Whitmanin amerikkalaisen paatoksen tapaan. Tapasihan
Mellerikin ”kansanihmisiä” runoissaan jo varhain. Yksi heistä on ”Jeppisläinen
merimies” (NSJV 28). Jeppis on Pietarsaaren kutsumanimi.
Mellerin runoissa on usein nimillä tai ilman varustettua
intertekstuaalisuutta: kohteena esimerkiksi kirjailija Emilé Zola tai
kuvataiteilija-kirjailija William Blake. Säkeitä hän lainaa esimerkiksi William
Shakespearelta (Hamletin monologia, Z 146), lainaus tapahtuu myönteisen
tuntuisesti ’myötäkarvaan’. Melleri ottaa sitten joitain sanoja: ei
’vain-vihreä-ovi’ Risto Rasalta
ironisesti, ’vastakarvaan’ (Schlaageriseppele
= S 70). Melleriä hieman vanhempi suomalainen
runoilija Hannu Helin (1944-2015), ryhtyi protestiin kotiseutuaan Savoa ja
Kuopiota vastaan. Aiheet sieltä ovat hänen tuotannossaan poikkeuksia. Melleri,
Helinistä poiketen, on kotiseutu-uskollinen, sekä tuttuus- että
vieroksunta-ulottuvuudella
”Sarastaa”
Zoo-kokoelmassa
Minulle osottautui hankalaksi sovittaa tähän kahden runon
analyysiä. Kuitenkin muutama sana ensin kokoelman nimirunosta, ”Zoo”. Ensin
kokoelman nimestä, jossa ”Sarastaa”-runo on. ”Zoo” tarkoittaa leksikaalisesti eläintä
ja yleisesti esim. matkailussa eläintarhaa. Onko maailma eläintarha, jossa
runojenkirjoittaja kulkee? Eräässä runossaan Melleri puhuu myös täytetyistä
eläimistä (osan IV kymmenes runo).
”Täytettyjen eläinten valtakunta”-runossa sen minä kertoo odottavansa
”karanneen koiran / käpälänjälkiä / puhtaana satavaan lumeen” (Z 164). Ihmiset
yhteiskunnassaan vaikuttavat täytetyiltä olennoilta. Runon minä - itse yksi
”zoo”? - odottaa merkkejä vapautuneesta eläimestä pohjoisessa lumen maassa.
Mellerin ”Zoo”-runo, mahtava kuvavyörytys, tuo esiin
väkivaltaista maailmaa. Ympärillä riehutaan, ihmisiä ja eläimiä kuolee, eri
syistä, mutta ”lumous on läsnä / kaikessa tapahtumisessa” (Z 168-169).
Alkukantainen, ”primitiivinen” maailma ja länsimaiden tekninen, materialistinen
maailma ovat vastakkain. Intiaanipäällikkö, johon runon minä samaistuu, joutuu
joukkoineen lopulta läntisten ”konkistadorien” lyömäksi.
Mutta ”eläinten” joukossa pilkistävät runojen motiiveina
isoäiti, isoisä, runon minän vanhemmat esiin. Tähtitaivas, kuu. Runoilija on
näiden aiheiden , teemojen ja motiivien keskellä kirjallisuuden täysien toposhyllyjen
kuormittamana.
”Sarastaa”-runon (Z 117-118) aihe on aamun sarastaminen.
Tuossa runossa tapaan Mellerin onnellisena runominänä. Lukiessa sitä tulee lämmin ja valoisa olo. Verrattuna
kokoelman synkempiin ja vahvoja kontrasteja esiin ottaviin runoihin sen voi
lukea rauhallisin mielin. Runo alkaa
näköhavainnoilla ”Malja täynnä valoa / flyygelin tomuisella kannella …” ja on
rakenteeltaan viisiosainen. Runon minä, mimeettinen ja retorinen, kertoo runon viime
säkeistön aluksi: /minä valvon kelmeänä ja onnellisena, / yksin kuuntelen
veteen karannutta / melodiaa [..] ”Kelmeä” on yllättävä adjektiivi mutta se
antaa oman mausteensa runon minän ehkä viinintäyteistä iltaa seuraavaan aamuun.
Antonyyminen kahden adjektiivin ilmaus,
niin tuon runon minän tilan voisi kuvata.
Runon kahdesta viime säkeestä: ”koraalinkirkas päivä
kroolaa / selkää silmänkantamattomiin” löydän
konsonantit k-k,p,k / s, s-k edellä
mainittujen säesanojen aluissa. Kauniisti sanat sointuvat: substantiivi ”koraalin”
toimii hetken päästä kuin ainespuuna verbille ”kroolaa”. Tuntuu että biologinen
”koralli”-sana on muuttunut musiikin ”koraaliksi”. Ja runoilijamies muuntaa
siitä sitten, oman runoilijantemperamenttinsa mukaan, liikkeen verbin:
”kroolaa”. Päivä personifioituu hahmoksi joka ui järvenpintaa kauas, kauas.
Runossa on vapaamittaista allitteraatiota. Melleri ei ole
sanaleikkien vakiokäyttäjä, kuten Helin, varsinkin myöhempinä vuosinaan. Tässä
Melleri nyt leikkii sanojen litteroiduilla kirjaimilla ja foneemeilla, riippuen
luemmeko runoa äänettä vai ääneen.
Mutta hän ei tee sitä itsetarkoituksellisesti, vaan
tekniikka tukee runon kokonaistoimivuutta.
Runon motiiveja ovat runon minän valo- ja
kuulohavaintojen kohteet: instrumentti flyygeli, nuottivihko, kapellimestarin
frakki, melodia ja nuottiviivasto. Mitä ovat topokset? Otetaan muutama esimerkki: malja, valo,
soitin, soittajat; tuuli ja ikkuna. Eräs kasvi niityllä on ehdottomasti runouden
yksi yleisin topos: ruusu ja sen terälehdet.
Tutkin runon muotoa ja rytmiä. Löydän runoa lukiessani
siinä runon ”hengitystä”.
Säkeistöt, säkeet, sanat ja tavut muodostavan runon
kokonaisuuden ja ottavat lukiessani , äänettä
tai ääneen, luontevan tai joskus epäluontevan paikan runossa.
Säkeiden kaksiulotteinen sijoittuminen säkeistöihin ovat minulle
ovat tärkeitä. Runon rivittäiset säkeet sivuille sijoitettuina antavat
kuvallisen hahmon runon sisällölle. Runon asettelu kertoo, miten runo
hengittää. Minua kiinnostaa myös etsiä
runon antaman kokemuksen lisäksi sen määrällisiä suhteita. ”Sarastaa”-runon
viiden säkeistön rivimäärät ovat 5, 4, 8, 6 ja 10 riviä. Runoa lukiessa koen että neljä ensimmäistä lyhyehköä
säkeistöä - 5, 4, 8 ja 6 riviä - ovat
runon alkuosa. Niiden jälkeen tulee niitä kaikkia pidempi loppuosa ja säkeistö
- 10 riviä. Mellerin laskettelemassa runotuulessa ”Sarastaa”-runon viisi säkeistöä,
kuin viisi kesäistä valkoista lippua - neljä pienempää, yksi isompi – heilahtelevat.
Monet Arto Mellerin eteläpohjalaiset lapsuuden ja
nuoruuden paikallisaiheet ja motiivit tuntuvat minulle tutuilta. ”Sarastaa”-
runon pääaihe, aamu, on valon leikkiä: pölyä auringossa, sinkkivälkettä. Se on
täynnä monenlaista ääntä: tuulta, pääskysen rapinaa pesässään (pääskyjen
kotihan on kuin afrikkalainen
savimaja). Ja näkymätöntä surinaa: ehkä hyönteisiä. Runon ”konkreettinen musiikki” on luonnon ääniä.
Säe ”Musiikki valvoo yhä” toistuu. Toisella kerralla sen
päättää kaksoispiste ja sitä seuraa näköhavainto ”käymälän ovi on auki,
..” Tässä jännitän, mitä käymälän ovesta
näkyy. Jotain inhorealistista? Ei, vaan: ”.. huokuu / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut /
antautuvat pilleiksi” (Z 117). Runon
kuvat ovat tuoreita. Malja ei ole täynnä juomaa vaan valoa. Musiikki on kuin
persoona joka valvoo, yhtä soittajien kanssa, jotka uupuivat. Tuuli havahtuu ja
selaa nuottavihkoa. Tuulikin on musiikista kiinnostunut. Sitä on monessa paikassa: se valvoo kasteessa
niityllä, tuhkassakin: ehkä se valvoo nuotion tuhkassa? Ruusun terälehdet ovat vilpoisan ruusun
terälehtiä. Näköhavainto ja tuntohavainto yhdistyvät.
.. ”huokuu / kalkki ja horsmien haalea veri, pajut / antautuvat
pilleiksi”. Tässä on mielestäni synesteettinen
esimerkki Mellerin kuvien jatkamisesta moneen suuntaan: aistivaikutelmiksi ja
personifioiduksi toiminnaksi. Ensin tulee näköhavainto horsmista ja sitä seuraa
pajujen personifiointi henkilömaailman verbin ja esineen avulla: ”antautuvat
pilleiksi”. Erikoisen kaunis ilmaisu on
runon viime säkeistön personifiointi (vai animointi ?); ”yksin kuuntelen veteen karannutta / melodiaa”
(Z 118). Melodia haluaa myös olla vapaa.
Pääskynen on yksi muusikoista ”kapellimestarin frakissa”
(Z 117). ”Juhla ei lopu vaikka viini /
loppuu ”, alkaa viimeinen säkeistö (Z 117).
Kun ”pullot / haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,” odotan minä lukija
että nyt sitten alkaa juhlien ankea seuraava aamu tai muu hankaluus - mutta
niin ei käy. Runon yksiköllinen
minä-puhuja tulee lopulta esiin runon viime säkeistössä: ”minä valvon kelmeänä ja onnellisena” (Z 118). Voimakasta ja myönteistä elämäntuntoa! Runon
onnellinen minä valvoo.., melodia karkailee.., kirkas päivä kroolaa..!
Voisiko Mellerin runous olla proosaa koska se on
perinteisestä mitasta vapaata ? Ei. Mellerin kuvallisuus tuntuu ehtymättömältä.
Hän on suomalainen maaseutumodernisti. Runokieli
on täynnä voimakasta ja merkityksillä ladattuja sanoja ja ne synnyttävät
ympärilleen karismaattisen tilan. Gunnar Björlingin sanoin: ”Jokaisessa sanassa
on valo runoa”. Se pätee Mellerin täyden elämäntunnon runouteen Nuoruus, siivekästä ja veristä-kokoelmassa.
Hänen runonsa loistavat paikoin kuin proosa harvoin. Niin kuin Aleksis Kiven.
Mutta se onkin hänen voimakkaissa näytelmissään, ei romaaneissa.
Yhteenveto
Arto Mellerin runojen yleisiä aiheita kokoelmassa Zoo ovat matkustus, muu liikkuminen,
rakkaus, yksinäisyys, muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. Yleiset pohjoiset
motiivit ovat hanki, tuuli, pakkanen, yö.
Niitä ovat myös juna, kaupunki, tuuli.
Arto Mellerin runotuotannossa koskettaa tuttuna hänen
yhteytensä lapsuuteen ja nuoruuteen Lappajärvellä Pohjanmaan sisämaanurkassa.
Hän ei vähättele eikä sulje pois taustaansa, siellä eleleviä ihmisiä eikä omia
kokemuksiaan. Ne nousevat joko yksittäisinä henkilökuvina tai tapahtumien muistoina
esiin. Mellerille eri maiseman osat:
tiet, pellot, järven jää ja rakennustilat: kotitalon, vintin tai liiterin
huoneet ja esineet siellä,
nuorisoseurantalo ja kirjasto ovat hänen vakiomotiivejaan. Niihin meno tai
paluu – usein polkupyörällä - ja niissä
olo toistuu hänen runoissaan. Tuo rullaava liikkumistapa on esillä vielä hänen
viimeisissä kielikuvissaan, kun hän eräässä 2000-luvun haastattelussa lokalisoi
itsensä ”johonkin skeittilaudan ja rollaattorin välimaastoon”. Mutta: ”Sarastaa” on onnellinen luontokuvaus.
Siinäkin tulee esiin Mellerin animoitunut runon minä. Hän kuuntelee, hän
lumoutuu.
Mellerin tapaiselle erityistaitoiselle runoilijoille ei
ole oikein luontevaa paikkaa yhteisössä. Ei kai sirkuseläimenä! Hänenlaisensa
saattaa ottaa ilveilijän roolin, tai muuttua ylipateettiseksi jeesukseksi, niin
kuin Kailas. Iltapäivälehtien tekijät ja yleisö voi ottaa virallisen älykkörentun,
jota paheksua. Jolla on sitten myös ”liian suuret kengät”, Mellerin sanoin. Hänellä
tutisevat retorisen ja biografisen minän rajat.
(Tämä artikkeli perustuu työhöni runoanalyysin kurssilla Turun yliopistossa, Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, vuonna 2015).
Antti Hernesniemi
Kommentit