Muistikuvia Vekestä
Veke oli tarkka vaatteistaan. Niitten piti olla hyvännäköset. Se oli kuitenki
vähän ku heinäsirkka. Mut kyllä se teki ”tavallisia” töitäki. 1960-70 -luvuilla
se soitti muusikkona pyöreet kymmenen
vuotta. Niistä vuosista jäi eläkkeet saamatta.
Veke – Verneks sanottiin kans - oli mulle ystävä ja sukupolvitoveri. Se
oli mua muutaman vuoden vanhempi, ehdin kai kuitenkin olla samaan aikaan oppikoulussaki.
Kun sen näki kylällä, tuntu mukavalle. Oli heti jotain hauskaa
juttelemista. Sillä oli tollanen
tepsutteleva kävelytyyli.
Mä kävin pari kertaa soittelemassa Veken kans sen kotitalon vintillä,
jossa sen rummut oli. Soitettiin vuorotellen rumpuja ja juteltiin. Äänitin meidän
yhtä tapaamista elokuussa -82.
Kuuntelen tuota nauhaa. Veken soittotapa on elävä, mukaantempaava. Veke: ”Mä löysin oman tyylin”; ”Kehitin tollasta
afrokubana-tyyliä”; ”Yleisö tykkää että svengaa”. Spontaani ja innostava
soittaja. Soittaa hyvin sekä kapuloilla
että vispilöillä. ”Haihattia pitää soittaa päkiällä. Ei niin ku saappaat
jalassa”, sanoo Veke. Sen lattarit on hienot. ”Saa tulla kuka vaan kuuluisuus
rinnalle, niin mä pesen ne”. Mut väliin nelikymppisenä huokaa et ”mä en saa mun
soittoo elään”.
Veke on parhaimmillaan ku se soittaa toisten kanssa. Kappaleen alettua huomaa
heti, kun se on rummuissa, et sen kapulointi tai vispilöinti panee homman liikkeeseen.
Toisen soitto alkaa niin ku poreilla eri tavalla, verrattuna siihen ku jos se soittais
yksin. Veke tajuaa kappaleen, rauhallinen tai reipas, se tajuaa sen luonteen. Se
kehystää, iskuttaa ja nostaa esiin toisen
soittajan osuuden.
Suomalaisista Veke
piti Anssi Pethmania hyvänä rumpalina. Edvard Vesala oli liian moderni. ”Ei sovi tanssimusiikkiin”. Esko Rosnell oli
”hyvä vasuri”. Matti Oilingia Veke oli kuunnellu ja ollu sen opetuksessa. Se kerto
parikin kertaa mitä Oiling oli sanonu.
Veken ensimmäinen
keikka oli ollu
Väärinmajan Tapiolassa. ”Pesäpallopiireistä” – sano Veke - olleen Rolf Sukasen
vaimo oli hakenu yhtyeen soittamaan.
(Pesäpallossa Veke – hyvä kaikessa pallopelissä - pelas kakkospesää. ”Se
oli helpoin paikka”). Semmonen ku Ritva
Salo oli laulajana, Salonsaaresta. Niin
yhtyeessäsoitto alko ja tuli ammatiks. Veke kerto, että se on soittanu Suomen jokaisessa
kunnassa, Ahvenanmaan kuntia lukuunottamatta.
60-luvun alussa, armeijassa,
Vekellä oli mukana Asunnan Pekan rummut ja Veke soitti inttikavereiden kans. Se
oli siellä Lahdessa soittanu useesti Kansantalolla. Joku Juhani Ikonen oli ollu
innoissaan yhtyeestä. Joku Raimo Kyröviita oli ollu tenoristi. Veke oli saanu ”suntista”, palveluvapaita,
soittojen ansiosta. Niitä oli jääny pitämättäki. Kauppa-opistoaikana Veke asu
Tampereella. Kävi koulua mut soitti samaan aikaan yhtyeessä.
Veken ensimmäinen vakiyhtye oli ruoveteläinen Matti Pakan kvintetti,
jossa Pekka Asunta, Veken rumpalikaveri, soitti
pitkään. Mukana oli Veikko Sahi kitarassa. Se piirtäjä. ”Maalaa kakskyt taulua
samasta aiheesta”, kerto Veke. ”Onhan
sillä tauluja Tukholmassa”. Jussi Sahi
bassossa. Sitte oli Tuure Pääskynen, tai Pääskyaho. Soitti saksofonia ja klarinettia. - Veken mielestä ruoveteläinen Eero Raivio, samaan
aikaan koulussa, oli ”loistava kitaransoittaja”. ”Sillä oli oma
improvisointisysteemi”. ”Hyvä transponoimaan” (kitaralla on kyllä helppo
transponoida; Veke ei soittanu ku
rumpuja).
Sitte on Kari Kuuvan yhtye. Kun Veke pääs armeijasta, se soitti sen
yhtyeessä. Kuuvaa kutsuttiin sillon lempinimellä
”Cooper”. Ajankohta oli noin 64 - 66. Kuuva oli ollu hyvä soittaja. Joku kerta
kitaran kaula meni poikki. Turkulainen ammattimies korjas sit sen. Yhtyeessä
soitti Kari Kuuva, laulu ja kitara. Mika Sundqvist bassossa. Esko Syvinki soitti
urkuja. Ja Veke siis rumpuja. Esittivät mm. Elvistä, sen ”Jail-House-Rokkia”. Alkuun Kuuva ei esittäny omia kappaleitaan
niin ku ”Vanha Pelargonia”, ”Lärvätsalo
Go Go” ja ”Pikku Nina”. ”Niitä kuunneltiin armeijassa”. Veken mukaan Kari Kuuva
oli vaatimaton persoona eikä halunnu et sitä pidettäs jonain tähtenä.
Kulku keikoille suju niin että Vekellä oli ajokortti. Se toimi kuskina. Kerran oli menty etuajo-oikeutetun tien yli Kuuvan
MG:llä. Vaarallinen tilanne. Yleensä kuljettiin
Volvo Duetti -pakkarilla. Eteen ei
mahtunu juuri ketään, ku auto oli niin täynnä. Veke toimi lisäks kasöörinä.
Kuuvalle eniten: yhtä paljo ku yhteensä muille.
Yks kokoonpano oli Rauno Floorin. Se soitti kans havaijinkitaraa.
”Kohtalainen, ei erinomainen soittaja”. Floorin yhtye säesti myös Marion
Rungia. Kahdella keikalla Rung oli antanu Vekelle rumpalin nuotit. ”Ne oli aika
yksinkertaiset oppia”.
Sitte oli Jukka Kuoppamäen ryhmä. Veke oli rummuissa. Reto Yrjölä oli saksofonisti. Kuljettiin punavalkosella Plymouthilla.
Kuoppamäki oli käyny Ruovedellä joitakin vuosia sitte esiintymässä
Pyynikkilässä. Ollu ”kovasti säveltäjää”. Sanonu Vekelle että ”et sää tiedä
näistä hommista enää mitään”.
Taisto Tammen yhtye oli yks jossa Veke soitti. Ja sit oli vielä Unto
Satorannan ruoveteläinen ryhmä. Johtaja siinä
oli Seppo Nieminen, haitaristi. Basisti oli Hannu Niemi ja se laulo.
Veke. Se oli yleensä hyväntuulinen ja puhelias. Eloisat, mieleen jäävät
kasvot: niin ku sillä aina olis ollu joku jekku menossa. Vakionäky kylällä
käydessä, vuosikymmenten ajan. Osas ottaa asiat rennosti. Ku se myi kaupassa urheilutarvikkeita,
tuli tunne niin ku se vaan huvikseen olis ollu siellä pyörimässä. Tuntu että
sillä oli aina hyvä tunnelma.
Veke rumpujensa ääressä kotonaan Ruovedellä. Kuva: Antti Hernesniemi 2015.
Antti Hernesniemi
Kommentit