Sounds Words Drawings Sculptures Dr Antti Hernesniemi - Ääniä Sanoja Veistoksia Piirroksia

Tule joulu tupahamme heitä henkees huoneisiimme tule meille, tule muille käy kaikille kylähän ! Jo on vuosi vierinytkin kauas kesästä keritty näitten kylmäin kynnykselle syksyn märästä sylistä Jos on asuttu erossa  kaukana kahessa kohassa nyt sopis kai tulla samahan tutut yhtehen tupahan ! Oh come, Christmas to our home throw your spirit to our rooms come to us, come to others please come, go to everyone ! Again´s a whole year has rolled behind far away we are from summer the chilly times, they are now coming while we've been in autumn's lap If you have been apart in two, two distant place wouldn´t it be now fit for you to come, to come together ! Antti Hernesniemi

https://wruv.wordpress.com/2017/10/31/antti-samuli-hernesniemi-bridge/

Mä näin unta että meikä tapas Linnan Väinön. Mä olin kirjallisuuden luennon vetäjä jossain. Väinö tuli taksilla tilaisuuteen. Me moikattiiin. Mä sanoin Päivää !  Väinö sano Terve, terve.  Väinöllä oli tumma tukka, ei kaljua. Se oli määrätietoinen. Puhelias. Se liikku  reippaasti. P uku päällä.  Yhdessä vaiheessa me oltiin kirjastohuoneessa, kirjahyllyn vieressä. Noustiin lattialla olleelle penkille seisoon. Katsottiin jotain kirjaa. Puhuttiin T untemattomasta. Mainittin  Sotaromaanin. Se sano että siltä on nyt tulossa uusi romaani sodasta. Mä kysyin että Ai Sotaromaani .. sehän on jo ilmestynyt. Ei, se sano. Nyt on tulossa vielä uusi romaani. Se perustuu  luonnoksiin joita mä oon tehnyt. Mä olin yllättynyt. Me lähdettiin sitten vähän päästä käveleen alas rinnettä. Taksi tuli hakemaan Väinön. Se asettu istumaan takapenkille. Yhtäkkiä siinä auton vierellä oli pikkutyttö. Hänen lapsenlapsi. Sitten toinenkin, vielä nuorempi, tuli näkyviin kun Väinö laitto...

Muutama viikko on kulunu. Meikä asuu jo tottuneesti Kauppilaisen omistamassa asunnossa, muutaman kilometrin päässä keskustasta. Kauppilainen on tullu kaupunkiin nelisen vuotta sitten. Sen vanhemmat on ostanu sille huoneiston, jonka isommassa huoneessa, olohuoneessa, se asuu. Mä saan siltä vuokralle toisen huoneen, se on pieni keittiö, joka on kerrostalon sisäpihan puolella – kapee hiljasen tuntunen soppi. Sieltä aukee yks ikkuna syvennyksineen kohti varjosta pihaa, jota ruskeet muurit reunustaa. Hyvä että tää on talon päädyssä. Niinku munkkikammio. Pihan näkeminen rauhottaa meikän mieltä. Siellä ei näy ketään. Jonkin verran ruohoo nousee halkeilleen vanhan betonin peittämästä pihanpohjasta. Halki pihan on vedetty pyykkinaru. Lintu heilahtaa ikkunan lähellä. Toi Kauppilainen on kirjottautunu opiskeleen kieliä ja kirjallisuutta. Se ei anna vaikutelmaa hiku opiskelijasta. Niitä meikä on nähny kesällä asuntolassa ja karsiksilla. Ei. Se vaikuttaa mietiskelevältä ja omiin oloi...

Kun meikä tuli kaupunkiin, mä hahmotin siitä neljä aluetta: juna-asema, karsistalo, kujavuori ja asuntola. Karsistaloon on kujavuoresta noin viis sataa metriä etelään. Niin kun uusi laitostalo kujiksella, se on kans  nelikulmainen valkonen rakennus.  Kujikseen on asemalta itäänpäin noin viissataa metriä. Asuntola on länteen päin vajaan kilometrin päässä asemalta. Mä sanon tän siks että meikä yleensä pystyy käveleen nää matkat.  Kun mä sain oman asunnon noin kolme kilometriä kujiksesta pohjoseen, mä aloin kuitenkin käyttää kolisevaa ja heiluttavaa raitiovaunua.    Kujis laskeutuu mereen. Kesät ja talvet jyrkät kalliot on paikoillaan, kuivina ja lämpiminä, tai kosteina ja viileinä. Väliin ne on reilusti lumen ja jään ja eri muotoisten valumien ja jääpuikkojen valtaamina. Pystyt kalliot ja meren kokee kun menee  kallion reunalle, varsinkin kujiksen korkeiden kallioiden itäpuolelle. Sinne paistaa aamuaurinko ja  tuuli nostaa ylös raikka...

Meikä pääsi opiskeleen, se tarkottaa nyt sitä että edessä on sitten uusien, monien aineitten opiskelu. Pitää opiskella sitä ja sitä, ja sitä ja sitä. Täytyy tietää mihin kohtaa kukin asia sijoittuu. Että tietää mitä tehdään eri laitteilla tai eri aineilla. Ja mitä kaikkee vuosien aikana on tulossa ? Ei jaksa aatella. Kemian tentit, joihin joutuu lukeen, on sikäli hankalia että niitä kemian aineita ei näe, sillä lailla kun niitten merkit tuntuu ilmoittavan. Että nyt on natriumia, tai kaaliumia. Ei niitä näy  missään. Kemian kaavat tuntuu olevan tollei toisesta maailmasta verrattuna niitten liuosten ulkonäköön. Ne alkuaineet on siellä piilossa niissä liuoksissa. Kun ne sekottaa toisiinsa, ne tulee sakaksi. Tai alkaa kuumeta, tai savuta. Tai jotain muuta siihen tyyliin.

Meikän äiti on syntysin pienestä maalaistalosta.  Se  on käsistään taitava.    Mun mummu oli suuren perheen emäntä ja huolehti pitkään isosta perheestä yksin ku sen mies, isoisä jota en koskaan nähny, kuoli syöpään. Äiti oli sillon alle kymmenvuotias. Mummu oli niin kauan kun muistan vakava. Me käytiin siellä lomalla varsinkin kesäsin.  Taloa asu kyllä jo sillon äidin nuorempi veli maanviljelijä perheineen. Talo oli kosken rannalla. Sen humina kuulu kun oli talon pihalla.  Kesätuuli puhalteli. Kissa vilkas navetalta ku meikä meni lähemmäs. Lehmänsonta tuntu nenään.  Ajettiin hevosella tai autolla kyläileen toisiin sukulaistaloihin.  Meikän isä on kans syntyjään maalaistalosta,  samasta kunnasta mistä äitikin.   Isä on päässy, kun se on ollu lahjakas, käymään oppikoulua. Se on lukenu maisteriks.  Se on opettaja. Sen äiti, mun toinen mummo, vanha nainen kans, on ollu pitkään yksin ja perheen huoltaja. Sen mies, mun iso...

Matka keskustaan tehään raitsikalla. Se on yleensä aamusin melkein täynnä. Usein joutuu seisoon koko matkan. Jos pääsee istuun, voi lukee kirjoja. Kun meikä on kasseineen onnistunu istuun yhdentuolin kohtaan, kaivaa meikä heti kirjan laukusta. Laukun täyttää työtakki, jonka äiti on tehnyt: ensin leikannu ja sitten ommellu. Takki on edestä umpinainen, siinä on kaks vyönauhaa, jotka pannaan takaa kii. Se on toisenlainen kuin muitten, joilla näyttää olevan ostetut takit. Ratikassa meikä paneutuu hetkeks kirjaan, vaikka päivän ohjelma   jännittää mua. Että miten selvitä laitoksen välinehuoltajasta ? Se on vastenmielinen tyyppi, mutta sen kans täytyy pysyä väleissä.    Se antaa tympeenä siltä pyydetyt kamat. Ne on välttämättömät, ilman niitä ei voi tehä harjotusta. Työsalissa on sitä paitsi ahdasta.Siellä on vaikee keskittyä. Kaikki on lähekkäin, selät melkein kii toisissaan pitkien pöytien väleissä. Keittopullot kiehuu pöydillä. Joka puolella kääntyileviä meikäläis...

Meikä on eilen istunut junassa kovalla penkillä ja lukenu yhden Schweitzerin elämäkertaa.   Istunu ja vaihtanu asentoa, tuntenu puisen kovan penkin allaan. Tuntien kuluessa, matkan edetessä päivänvalo vaunussa on vähentynyt. Vaunun ikkunoissa on alkanu kuvastua näkymiä vaunun sisältä: monen näköisiä naamoja, nuoria ja vanhempia.   Meikän isä on aikoinaan jossain yhteydessä sanonu että eikö toi olis kiinnostava ala.   Meikä ei heti sanonu mitään.   Mutta noi sanat jäi meikän mieleen. Ne palautu ajatuksiin, sillon tällön. Meikällä ei ollu käsitystä mitä toi niinku ammatti tulis sisältään. Ei meikällä muutenkaa ollu käsitystä siitä millaista on ku on joku ammatti.   Meikä on lähinnä käyny koulua. Käyny harjoitustunneilla. Ollu kaverien kanssa treeniryhmässä. Lukenu. Ammatissa toimiminen, siitä meikällä ei oo ollu käsitystä. Kahta harjottelukesää lukuun ottamatta.  

Nyt kun mä ajattelen tuota vuosien takaista aikaa, näyttäytyy Kujavuori vaikeakulkuisena vuorena, jota ei juuri ole ollut silloin edellytyksiä hallita, ymmärtää. Meikällä on ollut kyllä kyky läpäistä sen yksi sola jollakin tavalla, sillä, mikä on neuvottu etukäteen. Meikällä ei ole tuolloin ollut valmiuksia muuhun kuin tuohon etukäteen kerrottuun reittiin. Nyt näyttää muutenkin siltä, että vuoren rotkot ja solat ovat kyllä olleet periaatteessa tunnistettavissa jo silloinkin. Mutta sitä varten olisi ollut oltava, heh heh, itseni jossain myöhemmässä elämänsä vaiheessa.   Kujavuoren aika näyttäytyy nyt meikälle kuin uusi tuntematon alue sen reunaan saapuvalle. Matka, vaikeakulkuinen matka on tehtävä uudestaan, jotta voi piirtää kartan.