Muutama
viikko on kulunu. Meikä asuu jo tottuneesti Kauppilaisen omistamassa asunnossa,
muutaman kilometrin päässä keskustasta. Kauppilainen on tullu kaupunkiin
nelisen vuotta sitten. Sen vanhemmat on ostanu sille huoneiston, jonka isommassa
huoneessa, olohuoneessa, se asuu. Mä saan siltä vuokralle toisen huoneen,
se on pieni keittiö, joka on kerrostalon sisäpihan puolella – kapee hiljasen
tuntunen soppi. Sieltä aukee yks ikkuna syvennyksineen kohti varjosta pihaa,
jota ruskeet muurit reunustaa. Hyvä että tää on talon päädyssä. Niinku munkkikammio.
Pihan näkeminen rauhottaa meikän mieltä. Siellä ei näy ketään. Jonkin verran
ruohoo nousee halkeilleen vanhan betonin peittämästä pihanpohjasta. Halki pihan
on vedetty pyykkinaru. Lintu heilahtaa ikkunan lähellä.
Toi
Kauppilainen on kirjottautunu opiskeleen kieliä ja kirjallisuutta. Se ei anna
vaikutelmaa hiku opiskelijasta. Niitä meikä on nähny kesällä asuntolassa
ja karsiksilla. Ei. Se vaikuttaa mietiskelevältä ja omiin oloihin vetäytyvältä.
Se hymyilee vähän pilkallisesti ku mä puhun sille laitoksista ja mun opinto-ohjelmasta.
Keinuu mustassa keinutuolissa. Sillä on ilmeisesti jonkun naisen kutomat kirjavat
tossut jalassa. Vetää piipusta savua ja kattelee ikkunaan tai hämärään seinään.
Ei. Ei se vaikuta luonnontieteellisen aineen opiskelijalta. Jokut niistä on niinku
täynnä jotain liika hönkää.
Aamulla
Kauppilainen tulee eteisen läpi mun huoneen ovelle ja koputtaa. Sillon kahdeksan
maissa mä oon jo yleensä noussu, pukeutunu ja lähdössä laitokselle. Kun mä
sanon ”joo”, se avaa oven ja laittaa virnistäen kädessään olevan pannun, jonka
se ensin täyttää, kiehuun liedelle. Jaha,
sitä ollaan lähdössä ! Sillä on paksu villatakki päällä, ranteessa kotikutoinen
ranneke ja kasvot hymynvirneessä.
Kommentit